Kevät, kesä, syksy ja talvi
---Kevät
---Kesä
---Syksy
---Talvi
Mummon takapihalla huudettiin. Lopulta poikien melskaus kuului sisälle kammariin asti. Pihapuun varikset mekastivat vielä pahemmin. Aikansa sitä kuunneltuaan Minttu jätti torkkuvan mummon ja kipitti porstuaan vetämään saappaita jalkaan.
Pihalla oli vielä lätäköitä aamuisen sateen jäljiltä. Minttu kahlasi niiden lävitse ja näki talon kulmalta veljensä selän. Veljen vieressä seisoi serkku ja molemmat pojat näyttivät tutkivan jotain päät yhteen painettuina. Minttu riemastui ja juoksi lähemmäksi. ”Mitä te teette?” hän huudahti ja pomppasi korkeammalle nähdäkseen. Pojat vain nauroivat eivätkä ensin näyttäneet. He loivat merkitseviä katseita toisiinsa ja lopulta serkku avasi kämmenensä. Kämmenellä oli tulitikkuaski, joka huojahteli heikosti. Sen sisältä kuului vaimeaa surinaa. Veli avasi askin ja nosti sieltä pökertyneen kärpäsen, yhden kevään ensimmäisistä.
”Tässä. Työnnä tämä sen peppuun.” Serkku ojensi Mintulle lyhyen ja terävän tikun. Poikien katseiden alla Minttu teki niin vaikka hyönteinen olikin murskaantua. Pojat kihersivät. Sitten veli päästi kärpäsen vapaaksi. Surrrr...rrr...rrrr se äänteli kuin sakkaava pommikone ja teki kierroksen takapihalla. Kärpäsestä törröttävä tikku näytti niin hassulta että lapset alkoivat nauraa. He juoksivat kärpäsen perässä ja yrittivät tavoittaa sitä. Pian kärpänen kuitenkin joutui syöksykierteeseen ja törmäsi saunan kivijalkaan. Serkku ehti ensimmäisenä paikalle ja kumartui etsimään tippunutta. Hän löysi kärpäsen ja väänsi tikkua varovasti keskittynyt ilme kasvoillaan. Hänet palkittiin surahduksella.
”Anna mun!” huusi Minttu ja sysäsi serkun sivuun. Saappaankorko iskeytyi kärpäsen päälle ja upposi syvälle mutaiseen maahan. Yhdessä lapset tarkastelivat raatoa. Aurinko lämmitti yhä ja sen houkuttelemana saunan seinälle lennähti uusi kärpänen.
---
Lumi oli sulanut, mutta kaikkialla oli vielä ruskeaa ja maatunutta. Minttu kulki Marjan kanssa pitkin
hiekasta pölisevää tietä. Asfaltti rahisi ja talitintit lauloivat kiihkeästi läheisessä koivikossa. Aurinko
lämmitti jo niin voimakkaasti että lapaset hautoivat kämmenet limaisen niljakkaiksi. Naapuripihalla oli
kaivettu hyppynaru esiin.
Kotipihalla nojailivat Sanna ja Tarja matontamppaustelineisiin ja puhuivat pojista. Minttu vilkaisi tyttöihin nopeasti ja jatkoi Marjan kanssa matkaansa.
”Venatkaa nyt vähän!” isot tytöt huusivat ja kirivät Mintun ja Marjan kiinni. ”Me ollaan ootettu teitä
vaikka kuinka kauan. Meillä on yks tosi hyvä juttu.”
”Ai? No mikä?”
”Tulkaa mukaan ankkalammelle niin me näytetään.”
”Lähetäänkö?” Minttu kysyi Marjalta ja yritti pyöräytellä silmiään kieltävästi.
”Sen kun.”
Aikoja sitten palaneen kartanon mailla oli melkein umpeen kasvanut lampi, jonka keskellä oli pieni saari. Tyttöjen kengät upposivat maiskahtelevaan mutaan kun he hyppäsivät penkalta saarelle. Hyllyvä suomaa painui neljän alla.
”Tänne ruumis upotettiin.”
”Ai niin ku mitä?”
”No joo joo. Usko huvikses.”
Suolammen ruskea vesi näytti pohjattomalta ja Minttu perääntyi hieman. Marjakaan ei enää yrittänyt kiivetä
koivuun, joka puolittain makasi veden yllä.
”Taas te narraatte.”
”Eihän. Kysy keltä vaan.”
”Miten se tapahtui?” Marja kysyi varovasti. Kevätpäivä oli kääntynyt pilviseen päin ja tumma kuusimetsä
kuvastui lehtien peittämästä vedestä.
”Ei me ihan tarkkaan tiedetä. Joku vaan tappoi sen. Sillä on kirves vieläkin päässä. Kirveen varsi näkyy
joskus.”
”Oootteko te nähneet sen?”
”Ei, mut Pekka ja Jarmo näki kaks vuotta sitten.”
Minttu tuijotti veteen. Koko paikka näytti niin lohduttomalta. ”Tuolla, katsokaa!” Marja äkkiä huusi ja
hyppäsi lähemmäs isoja tyttöjä.
”Se on vain uponnut puunrunko, senkin pölvästi. Ei sitä tänään näy.”
Minttu oli äkkiä iloinen lämpimistä lapasistaan. Niskasta lähtevä väristys kulki päänahasta varpaanpäihin.
He puhuivat uudelleen vasta kun pääsivät kartanon raunioiden ohi. Marja hyppi innoissaan: ”Kiitti kun kerroitte. Tehdään taas jotain kivaa huomenna.”
Kesti viisi vuotta ennen kuin Minttu seuraavan kerran meni lammelle ihan yksin.
Minttu vakoili kiven takaa. Helle sirisi korvissa. Terävät heinänkorret tunkeutuivat housujen läpi iholle ja pistelivät. Pitää päästä vessaan, häilähti ajatus. Kivellä mönki sinivihreä kärpänen. Se oli tullut talon nurkalla pursuavasta roska-astiasta. Minttu heilautti sille inhoten kättään ja vältti viime hetkellä rinnankorkuiset nokkoset. Hän veti kätensä pois niin äkkiä että rystyset raapiutuivat kiveen. Samperin samperin samperi.
Lähde jo, lähde jo, vessattaa! Minttu odotti käpertyneenä kiven viileälle puolelle ja uskalsi sitten taas kurkata. Jesper seisoi rapun edessä edelleen. Ala vetää jo! Poika vaihtoi jalalta toiselle, pisti kädet taskuihinsa eikä näyttänyt edes ajattelevan lähtemistä. Miks ekaluokan pelottavin poika seisoo meidän rapun edessä? Miks just mulle pitää aina käydä näin?
Jesper oli kerran lyönyt Heidistä ilmat pihalle, niin ainakin kerrottiin. No mun tuurilla se on tottakin. Minttu vilkuili koti-ikkunaan, mutta sielä näkyi vain veljen naama, ei äitiä. Tulee housuun, hou-uu-su-uun-uun. Missään ei näkynyt niin tiheää pusikkoa että sinne olisi voinut pujahtaa. Joka puolelle näki jostain ikkunasta. Pahus.
Alaovi kävi. Minttu ponnahti pystyyn ja juoksi pusikoita kahisuttaen ovelle päin. Olispa se joku aikuinen niin Jesper ei uskalla mitään. Liian myöhään hän tajusi, että ulos oli tullut toinen poika. Pojat näyttivät tuntevan toisensa. Ei kuin päin ja pakoon. Ehdin portaille ennen kuin ne huomaavat.
”Mikä nyt?” Joku oli puhunut. Minttu ällistyi niin että pysähtyi. Siinä rapun edessä seisoi veli ja näytti kummastuneelta. Jesper hymyili niin että kaksi jänöjussinhammasta vilkkuivat. Myöhemmin Minttu rakastuisi tuohon hymyyn.
”Öh, vessahätä.” Punaisena ja hikisenä Minttu pinkaisi poikien ohi ja sisälle rappuun.
---
Kuuma kirkas helle väreili asfaltin yllä. Yhden aikaan päivällä alkoi päässä tuntua kummalta jos katsoi
huikaisevan siniselle taivaalle liian kauan. Kerrostalojen siniset varjot olivat vetäytyneet räystäiden alle
piiloon. Pastellinvihreä betoni loisti ja avonaisista ikkunoista kuului elämisen ääniä. Pääskysten kirkaisuihin
sekoittui astioiden kalinaa ja laiskaa torailua.
Kolme tyttöä käveli kohti kerrostaloja. Turruttavasta helteestä huolimatta he hidastelivat; edessä oli iso mäki. Minttu kurotti käden taskuunsa ja poimi sieltä mustan tahmaisen merirosvokarkin. ”Anna mullekin.” Vanhempi tyttö tahtoi ja sai. ”Mulle kanssa!” toinenkin vaati. Salmiakin maku riitti räjäyttämään heidän tajuntansa ja he pysähtyivät mäen alle maiskuttamaan.
”Varokaa!” Sanna huudahti äkkiä ja hyppäsi asfaltissa olevan repeämän yli. Minttu pelästyi niin että oli
tukehtua karkkiinsa. Hän katsoi ihmeissään hyppiviä tyttöjä.
”Ootsä ihan pöljä? Maa olisi voinut nielaista sut! Nää railot on tulleet maanjäristyksistä.” Tytöt
tasapainoilivat kahden halkeaman välisellä kapealla alueella. Minttu hyppäsi kiireesti ihan lähelle.
”Eihän?” hän inahti.
”Joo, joo!” Kaksi vanhempaa kihersivät, mutta vakavoituivat sitten. ”Ei kai me sua huijattais?”
”Ette kai”, Minttu mutisi. Totta kai huijaisitte. Mutta huijaatteko tällä kertaa? Täytyy kysyä äitiltä.
Onneksi ylämäki oli uutta asfalttia.
”Juoskaa, juoskaa, ne tulee!”
”Hei oottakaa, mä en nää.”
”Pistä valot, mut hiljaa, ne on viereisessä käytävässä. Ei, älä sittenkään, ota mua kädestä.”
Punaisen panssarioven takaa kuului tukahtunutta naurua ja samassa avain rapisi lukossa. ”Tänne piiloon, nopeesti!” Tytöt puikahtivat kellarikomeroon ja hiipivät perimmäiseen nurkkaan. Yksi laudoitetuista ovista oli raollaan ja he ahtautuivat kaikki pieneen kopperoon.
”Tästä lähtee tikkuja.”
”Turpa tukkoon, Minttu, tai on pikkutyttöjen aika lähteä kotiin leikkimään.”
”Höh, mä oon mukana. Mun isoveli...”
”Joo, joo, ollaan kuultu jo. Olet mukana, mutta pysyt kanssa hiljaa.”
Poikien äänet lähenivät. Minttu yritti pimeässä levittää silmänsä äärimmilleen, mutta ei voinut kuin aistia toiset ympärillään. Veljen ääni kuului rehvakkaana: ”Ne on varmaan täällä!”
Tytöt kuulivat kuinka pojat avasivat väärää ovea aivan toisella puolella käytävää.
”Nyt menoksi!” Sanna sihahti ja kaikki neljä hiipivät jälleen ulos. He pääsivät käytävälle asti ennen
kuin pakokauhu iski ja sai heidät juoksemaan kiljuen pakoon. ”Tuolla! Perään!” Poikien tossujen töminä
kuului aivan läheltä. He törmäilivät pimeässä ja muksahtelivat seiniin kunnes joku keksi painaa valonappulaa.
Minttu ehti ovelle ensimmäisenä. Hikisin käsin hän kopeloi lukkoa ennen kuin sai sen tottelemaan. Rappukäytävän
raikas ilma tulvi vastaan ja Minttu kompuroi kynnyksen yli. ”Ettepäs saakaan kiinni!” Muut tytöt olivat heti
kannoilla. Yhdessä he juoksivat ulko-ovelle niin kovaa, että eteisen mattokin rutistui. ”Läl läl läl läl
lieruu! Eetulta pääsi...!
Minttu juoksi suoraan naapurin tädin syliin. ”...pieruu...”
”Mitäs menoa täällä pidetään? Häh? Koko talo kaikuu teidän möykkäämisestänne. Mistäs te avaimet saitte?
Mitäs vanhempanne tästä tykkäävät? Häh?!”
”A-anteeksi”, kaikki mutisivat ja kävelivät päät painuksissa ulos. Täti jäi seisomaan käytävälle ja
mulkoili heidän peräänsä niin kauan kuin pystyi.
Ulkona kaikki purskahtivat nauruun. Minttukin pyyhki säikähdyksen kyyneleet silmistään. Tero lähti viemään kellarin avaimia kotiin ennen kuin vanhemmat tulisivat kaupasta. Loput alkoivat pelata seinäpalloa. Kymmenen minuutin kuluttua pallon jyskähtely seinää vasten sai naapurin tädissä jälleen aikaan huutoreaktion.
---
Syksy oli pimeimmillään. Pilvet roikkuivat matalalla ja päivä hämärsi jo kahdelta. Minttu ja Marja
kävelivät hiljakseen kotiin päin ja potkiskelivat kiviä. Mintun maha murisi nälästä ja pää tuntui raskaalta.
Luntakaan ei ollut vielä tullut. Takaa kuului kuinka isommat lapset rynnistivät sisään välitunnilta ja Minttu
kiirehti askeleitaan. Hän ei halunnut enää takaisin tänään.
Reppu painoi parin ison synnin verran. Uskonnon kirja pisteli lapaluita ja sai Mintun mulkaisemaan kohti taivasta. Viimeinen tunti oli ollut uskontoa ja opettaja oli puhunut kuolemasta. Sitten oli saanut piirtää. Minttu oli piirtänyt miehen, joka roikkui hirsipuussa. Hän oli painanut niin kovaa, että mustasta puuvärikynästä oli katkennut terä, mutta opettaja ei ollut antanut hänen teroittaa sitä. Lopputunnin Minttu oli piirtänyt hautakiviä keltaisella kynällä.
”Uskotsä Jumalaan?” Marja kysyi yhtäkkiä. Minttu nosti katseensa tiestä ja oli kompastua katukiveykseen.
”Miten niin?”
”Ei ku muuten vaan. Uskotko?”
Onks tää kompakysymys? ”Öh, joo-o.” Molemmat hyppäsivät kuivuneen ojan yli. ”Tai siis kyllä mä ainakin
johonkin uskon. Tai emmä tiiä. Uskotsä?” Jos on, niin vastasinko mä oikein?
”En kai. Tuli vaan mieleen.”
He kävelivät mäkeä ylös eivätkä puhuneet enää. Vasta kotirapussa Mintulle tuli mieleen hyvä vastaus: kyllä. Vain yksi sana ilman selittelyjä. Hissi kolahti kellarikerrokseen ja Minttu kapusi kyytiin. Kotona odottivat voileivät ja kaakao.
Kylpyhuone haisi märältä villalta. Minttu ripusti tönköksi jäätyneitä toppahousujaan ammeen ylle. ”Äiti tuu auttaan! Emmä saa!” Hän irvisti vaaleanpunaisille housuille. Sulava vesi valui pitkin ranteita ja sisään villapaidan hihoista. ”Äiti!!!”
”Älä nyt kiukuttele, helpostihan nämä menee narun yli.” Äiti pörrötti Mintun hiuksia ja katosi keittiöön.
Minttu hiipi varovasti lastenhuoneen ovelle. Marja leikki jo lattialla. Taas se on ottanut mun parhaan barbien,
mä en ala! ”Hei, ei kai haittaa ku mä otin tän Daisyn? Sä saat kuitenkin leikkiä sillä koska tahansa ja mä vaan
silloin ku mä oon täällä.”
”Ei, miks haittais?” Minttu hymyili ja meni mukaan.
Tytöt pukivat ja riisuivat nukkeja ja kampasivat niiden hiukset hienoille palmikoille. Kun kaikilla nukeilla viimein oli tyydyttävät asusteet, tuntui aiottu leikki jo tylsältä. He aloittivat kotia, mutta Minttu ei halunnut olla isä. Keittiöstä tuli jo ruoan tuoksua. Misse puikahti sisään ovesta ja hiipi kiehnäämään Marjan jalkoihin.
”Nyt mä keksin! Tehdään ruokaa sun uunilla.”
”Joo! Mut mitä?”
”Kissapaistia!” Marja hihkaisi ja kaappasi Missen syliinsä.
”Eikä!”
”Miksei? Missekin tykkää.”
Marja työnsi kissan pieneen leikkiuuniin niin nopeasti, ettei se ehtinyt enää raapia ja karata. Uunin sisällä se ei mahtunut omin avuin kääntymään vaan jäi surkeasti retkottamaan pää vääntyneenä.
”Pistä luukku kiinni. Saadaan kissapaistia.”
”Enkä. Ota Misse pois.”
”En.”
”Otat!”
”En ennen kuin pistät sen luukun kiinni.”
”Se on mun kissa!”
”Entäs sitten? Mä oon sun ystävä.”
Kyyneleet silmissä Minttu painoi luukun kiinni. Misse hädin tuskin mahtui muoviseen koppiin. Sen karvat menee ruttuun. Vaimea maukuna yltyi. Marja väänsi lämpötilanappulan kahteensataan ja päästeli sihiseviä ääniä.
”Ei enää!” Minttu parahti ja avasi luukun. Misse katosi heti ulos päästyään.
”Miks sä noin teit? Ootsä vähän tylsä?”
”En.”
”No miks sitten?”
”En sano.” Jos et arvaa.
”Mitä te täällä mekastatte? Tulkaa syömään ja sitten Marjan olisi varmaan aika lähteä kotiin.” Sylissään äiti silitteli vauhkoontunutta Misseä.
---
Lunta oli tupruttanut jo pari päivää ja maisema oli kuin postikortista. Mäelle kasvaneet kerrostalot
kyyhöttivät huurteisina lumivaipan alla. Ikkunoihin oli ripustettu jo jouluvaloja ja katulamput valaisivat
oranssilla hehkullaan sinertävää iltataivasta. Minttu seisoi kotitalonsa edessä ja hymyili. Koko tienoo
näytti ylimaallisen kauniilta. Lähiön korkeimmalta mäeltä näki kauas laaksoon asti, seitsenvuotiaan elinpiirin
kertaheitolla. Pulkka töni hiljaa tytön kantapäitä.
”Moi!” Marja huusi tullessaan ulos naapuritalosta. Pulkka kolisi kumeasti liukuessaan ulos rappukäytävästä ja ääni sai Marjan virnuilemaan pirullisesti. Minttu naurahti ja meni vastaan. ”Kumpi eka alhaalla?” hän äkkiä huusi ja hyppäsi pulkkaansa. ”Minä!” Marja ulvaisi ja kiisi perässä.
Lumi tuprusi naamalle ja hyökkäsi sisään hanskansuista. Taitavasti Minttu ohjaili käsillään pulkan kulkua ja viiletti alas jyrkkää mäkeä. Vauhti päättyi sillalle, jonka alla kiemurteli pieni jäätynyt puro. Pulkka töksähti kaiteeseen ja Minttu kellahti nauraen kyljelleen. ”Lisää!”
He ehtivät laskea vasta pari kertaa kun mukaan jo liittyi muutama puolituttu lapsi. Illan hämärtyessä edelleen paikalle ilmestyi aina vain lisää lapsia ja nuoria. Rappukäytävien ovet kävivät tiuhaan ja lopulta Mintun isovelikin saapui kavereineen. Sanna ja Tarja katselivat pitkään ennen kuin liittyivät mukaan. Ilmassa oli juhlan tuntua, jouluun oli enää kaksi viikkoa.
Illan aikana Minttu tutustui moneen lapseen ja kapusi ylös mäkeä useammin kuin osasi laskea. Äiti katsoi verhojen välistä ja vilkutti. Vain yksi auto yritti tulla sivukujalta, mutta joutui lopulta peruuttamaan suuren lapsilauman edessä. Kaikki hurrasivat. Sinä iltana mäki oli lasten.
Harvoin oli Minttu ollut niin onnellinen ja ylpeä kuin silloin. Lumivaipan alla isot roskalaatikotkin näyttivät lempeiltä ja puhtailta.
Paksun kiviseinän vaimentama ääni kohosi kiihtyneeseen huippuunsa ja vaimeni jälleen tasaiseksi jorinaksi. Ikkunasta näkyi kuinka mykät autot kiirehtivät kohti urheilukenttää. Peli metsän takana oli jo alkanut. Tyttö istui pöydän ääressä ja tuijotti. Verhot roikkuivat vaikka ulkona puhuri pöllytti puita. Tyttö avasi narisevan tuuletusikkunan ja verho alkoi keinahdella. Autotien kohina tunkeutui huoneeseen. Tyttö käveli vesihanalle ja laski vettä. Vesi suihkusi altaaseen liian kovalla paineella ja kasteli paidan. Kotona painetta oli ollut vähemmän. Tyttö sulki hanan, etsi vesilasin ja avasi taas hanan. Käytävästä kuului askelia.
Tyttö sulki hanan ja jäi tyhjä lasi kädessään kuuntelemaan. Ovi paukahti lujaa kiinni toisessa kerroksessa. Tyttö rypisti kulmiaan ja täytti lasin. Se huulillaan hän käveli keittokomeron ikkunaan ja katsoi naapuritalon pihalle. Auto kääntyi parkkipaikalla ja ajoi päiväkodin portille. Autosta nouseva nainen sai syliinsä kaksi kurahousuista poikaa. Tyttö pitkitti juomistaan niin kauan että näki naisen kiinnittävän turvavyöt lapsilleen. Sitten tyttö laski lasin kädestään ja antoi sille vähän vauhtia niin että se liukui pitkin tyhjää tiskipöytää. Rappusista kuului taas askelia. Töminä vain jatkui ja askeleet tulivat samaan kerrokseen. Tyttö pidätti hengitystään kunnes naapurin ovi kävi. Hän oli nähnyt naapurin vain kerran. Silloin naapurin selkä oli kiirehtinyt tytön askeleita pakoon. Seinänkin läpi kuului kuinka naapuri naksautti valot päälle. Tyttö seisoi hetken peilin edessä ja väänteli naamaansa. Toisen naapurin vessa kohahti. Putket kulkivat keittiön seinässä.
Tyttö käveli makuuhuoneeseen ja katsoi opinto-opasta. Näin illalla sen näkeminen muistutti seuraavasta päivästä, seuraavista viikoista, kuukausista ja kerta kaikkiaan seuraavasta neljästä vuodesta. Tyttö kääntyi pois ja laahusti sohvalle. Valmiiksi naurettu komedia lohdutti hetken, mutta sitten käytävässä kolisi taas. Tyttö sulki television ja jähmettyi. Alakerrasta kuului torailua ja pattereihin hakattiin. Jääkaappi hurahti ja aloitti rutisevan ääntelynsä. Televisio paukahti jäähtyessään ja vessan pönttö korahti omia aikojaan. Tyttö otti kirjan käteensä ja alkoi lukea. Toisella korvalla hän kuunteli ääniä niin että sotkeutui rivien väleihin eikä lopetettuaan muistanut lukemastaan mitään. Lopulta tyttö vain istui.
Oli juuri alkanut hämärtää kun naapurin ovi avautui. Kuului koputusta ja joku toinenkin samassa kerroksessa avasi ovensa. Tyttö kuunteli vaimean puheen polveilua ja satunnaisia naurahduksia. Hän hiipi ulko-ovelle ja raotti postiluukkua. Viileä ilmavirta ujelsi korvaan, mutta tyttö istahti eteisen matolle ja kuunteli kaiun hajottamia sanoja. Pian ovet sulkeutuivat taas. Tyttö istui vielä hetken ennen kuin nousi ja sytytti valot. Ilmanvaihdon kautta huoneistoon leijui mausteisen ruoan tuoksu. Tytön maha alkoi kurnia. Hän kiehautti teeveden ja kaivoi kaapista hapankorppuja. Ulkona oli alkanut sataa joten tyttö kävi sulkemassa ikkunan ja sytytti pöydälle kynttilän. Rappukäytävä jytisi kun viimeisetkin saapuivat luennoiltaan. Alakerrassa kumea basso aloitteli illan juhlia. Tyttö kietoi viltin harteilleen ja istahti syömään. Talo eli hänen ympärillään.
Sivuston kuvitus ja teokset © Minna Kähkönen